TUA:n perustaminen

Arvi Tiinuksen kertoman mukaan Toijalan seudulla harrastettiin ampumaurheilua 1960-luvun alussa varsin paljon mm. reserviläisjärjestöjen ja monien metsästysseurojen toimesta. Näiden lajit kuitenkin osaksi poikkesivat SAL:n lajivalikoimista. Toijalassa ei kuitenkaan ollut em. järjestöihin kuulumattomille sijaa harrastamiseen missään, joten jotkut kävivät ampumassa naapurissa Valkeakoskella. Pekka Artto Valkeakoskelta kuului silloin SAL:n liittohallitukseen ja yllytti Tiinusta perustamaan Toijalaan omaan ampumaseuran.

Niinpä sitten Toijalan Seudussa 27.10.1964 olleella ilmoituksella Tiinus kutsui 6.11.1964 Hotelli Pirkkaan Toijalan ja lähiympäristön ampumaurheilusta kiinnostuneet henkilöt keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään ampumaseuran perustamisesta paikkakunnalle.

Kokoukseen saapuivat Tiinuksen lisäksi seuraavat 28 henkilöä: Kalevi Suhonen, Vilho Salminen, Pekka Artto, Seppo Lindfors, Pentti Paija, Rauno Karlund, Lauri Asikainen, Risto Salminen, Olavi Kopra, Pauli Pyykkö, Reino Karppinen, Toivo Anttonen, Pentti Parikka, Martti Säteri, Mauno Pajusalo, Aarre Pohjavirta, Pekka Virtanen, Olli Harala, Risto Suojanen, Risto Kari, Markku Tiira, Eero Pohjavirta, T Kauppinen, Pertti Ahonen, Yrjö Väisänen, Tuure Saarinen ja Niilo Sakari.

Koolle kutsujan toiminut Arvi Tiinus piti kokouksessa alustuksen aiheesta: ” Ampumaurheilu, sen kehittäminen ja nuorison kouluttaminen tähän keskittäytymiskykyä kehittävään urheiluun ja keskinäiseen kilpailuun.” SAL:n liittohallituksen jäsen majuri Pekka Artto Valkeakoskelta piti tilaisuudessa esitelmän ampumaseuran perustamisesta, ampumaradoista ja muista tärkeistä ampumaurheiluun liittyvistä asioista, joista virisi vilkas keskustelu. Asioita pohdittiin monelta taholta ja tuloksena oli, että keskustelutilaisuuden osanottajat päättivät perustaa ampumaseuran Toijalaan.

Perustava kokous pidettiin välittömästi keskustelutilaisuuden jälkeen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Arvi Tiinus ja sihteeriksi Kalevi Suhonen.

Perustavassa kokouksessa valittiin seuran ensimmäinen hallitus, johon tulivat valituksi puheenjohtajaksi Arvi Tiinus, jäseniksi Kalevi Suhonen, Pentti Paija, Pertti Ahonen, Rauno Karlund, Pentti Parikka, Reino Karppinen, Mauno Pajusaloa ja Olavi Kopra.

Päätettiin liittyä SAL:n jäseneksi. Seuran nimestä keskusteltiin, mutta päätettiin julistaa se myöhemmin. Hallituksen järjestäytymiskokous pidettiin samana päivänä ja varapuheenjohtajaksi valittiin Mauno Pajusalo, rahastonhoitajaksi Olavi Kopra ja sihteeriksi Kalevi Suhonen Toijalasta.

Seuran nimeksi hyväksyttiin Toijalan Urheiluampujat ja siitä päätettiin käyttää nimilyhennystä TUA.

Sisäasiainministeriö antoi päätöksen ampumaseuran perustamista koskevassa asiassa 20.1.1965 ja yhdistysrekisteriin seura merkittiin 28.8.1965 rekisterinumerolla 90759 ja nimen perään liitettiin silloin r.y. SAL:n jäsenyyttä koskeva anomus on päivätty 23.9.1965 ja jäseneksi seura hyväksyttiin 4.10.1965.

Seuramerkki / seura-asu

Samanaikaisesti kun seura hyväksyttiin yhdistysrekisteriin ja anottiin SAL:n jäsenyyttä, tuli hallituksessa esille oman merkin suunnitteleminen seuralla. 22.9.1965 pidetyssä hallituksen kokouksessa päätettiin ehdottaa jäsenille, että nämä suunnittelisivat merkin seuralle.

Oman kilpailuasun suunnitteleminen seuralle tuli esille hallituksessa 30.1.1966. Sitä tarkoitusta varten valittiin toimikunta johon kuului Tiinus, Väisänen ja Suhonen.
Kymmenen vuoden kuluttua 27.9.1976 hallituksen kokouksessa oli käsitelty seurapuseroasiaa sekä seuramerkkiasiaa. Lauri Häkärin tehtäväksi oli annettu suunnitella seuran merkki uuteen selkään muotoon.

31.10.1976 oli päätetty esittää Häkärin tekemien luonnosten perusteella seuralle uutta merkkiä yleisessä kokouksessa vahvistettavaksi sekä tiedustella painofirmoilta ehdotuksen pohjalta tarjouksia.

10.1.1977 oli päätetty tilata Taitopaino Oy:ltä Tampereelta Lauri Häkärin suunnittelemaa rintamerkkiä 500 kpl.

14.3.1977 seurapukukysymyksen edelleen kehittely oli päätetty antaa sihteerin tehtäväksi. Oli hankittava esitteitä ja hintatietoja eri firmoilta.

23.5.1977 pidetyssä kokouksessa sihteeri ilmoitti tilanneensa jousiampujien antaman valtuuden nojalla edustuspaitoja seuralle Rauman Kisapuku Oy:ltä. Paidat olivat oranssivärisiä, rinnassa oikealla puolella musta pystyraita jossa valkoisin 7,5 cm korkein kirjaimin TUA. Hallitus totesi paidan soveltuvan tarkoitukseen hyvin ja tarvittaessa tehtäisiin lisätilauksia.

10.3.1983 hallitus oli käsitellyt jälleen seura-asua ja seuramerkkiä koskevaa asiaa. Mikko Pernuna laatimaa seuramerkkiehdotusta päätettiin pyytää tarkistamaan sikäli, että kiväärin lisäksi merkistä näkyisi myös pistooli. Yksi kivääri riittäisi selvyyden vuoksi jousen ja pistoolin lisäksi. Seurapaitamalliksi päätettiin ottaa näytteeksi Adidaspaita valkoisena sinisin raidoin. Sihteerin tehtäväksi jäi tarjousten pyytäminen tilausmäärien tultua selville.

26.3.1991 keskusteltiin seuran verryttelypuvusta. Valittiin Jarmo Nieminen selvittämään asiaa.

Lajit

Seura otti sääntöjensä mukaan ohjelmaansa kaikki ampumalajit. Pistooliammunta näyttää kuitenkin olleen pääasiassa paikkakunnan heikoista harjoitusmahdollisuuksista johtuen se laji, joka eniten on vetänyt toimintaan jäseniä mukaan. Lähinnä aluksi pienoispistooliammunta halpuutensa ja helppoutensakin vuoksi oli suosituin. Ainoastaan muutamat pidemmälle taidossa ehtineet ampujat harrastivat olympia-ammuntaa ja isopistooliammuntaakin.

Pienoiskivääriammunta on ollut aika ajoin myös kovassa kurssissa, mutta ulkoradan puutteessa ei harrastus ole jatkunut erityisen voimakkaana.

Vuodesta 1975 alkaen järjestytyt piirikunnalliset, sittemmin vuonna 1980 Pertti Ahosen muistokilpailuksi muutetut kilpailut ovat vuodesta toiseen koonneet sisäradalle kevään korvalla vakiintuneen ampujajoukon sekä pistooli- että pienoiskiväärikilpailuun.

Haulikkoammunta, ampumaradan rakentamisen (1967) jälkeen, oli parin vuoden ajan voimakkaassa myötätuulessa, mutta vetäjän Lauri Asikaisen muutettua paikkakunnalta, se lopahti täysin ja vuonna 1973 haulikkorata myytiin pois.

Ampumahiihtoa seuran ohjelmaan oli yritetty kahdesti. Ensimmäinen yritys jäi yksien kilpailujen järjestämiseen. Toinen yritys kariutui myöhemmin sekä ampumapaikan puutteeseen, että lumettomiin talviin 1980-luvun alussa.

Jousiammuntatoimintaa aloitettiin vuonna 1974 ja se jatkuikin varsin vilkkaana noin 15 vuotta, kunnes valitettavasti loppui täysin vuonna 1989.

Ilma-aseammunnasta ensimmäinen maininta asiakirjoista löytyy vuodelta 1971, jolloin Olli Harala ehdotti nuorten koulutuksen aloittamista ilma-aseilla. Seuralla ei tuolloin ollut kuin yksi puulaakikäyttöön ostettu ilmakivääri, joka sekään ei ollut varsinainen kilpa-ase. Haralan sinänsä kaukokatseinen esitys ei siten saanut kannatusta.

Ilmapistooliammunta ja ilmakivääriammunta tuolloin kuitenkin oli jo kansallisena kilpailulajina voimakkaasti tunkemassa esille. Täällä laji jäi lähes täysin vaille huomiota pitkäksi aikaa, kunnes asiasta alettiin kiinnostua laajemmin. Talkootyönä vuonna 1982 tehtiin Pirtin kellariin oma 6 paikkainen rata. Lisäksi Merikarvialta ostettiin sähkökäyttöiset ratalaitteet vuonna 1989, jolloin saatiin ruutiaseradan puolelle tarvittaessa 6 lisäpaikkaa.

SVUL:n Hämeen piirin ilma-asemestaruuskilpailujen järjestelyt ovat olleet ilmapistooli- ja ilmakiväärilajeissa seuran huolena vuodesta 1989 alkaen muutama poikkeusta lukuun ottamatta. Vuonna 1995 seura järjesti ensimmäiset Hämeen aluemestaruuskilpailut piiritoiminnan lakattua.

Seuralle ostettiin vuonna 1995 Pieksämäen Ampujilta 30 kpl ilma-aseratalaitteita, joten edellytykset kilpailujen järjestelyille yhä paranivat. Uudet ratalaitteet mahdollistivat myös ennätyskelpoisten kilpailuiden anomisen, koska ne ovat mittojensa puolesta täyttävät vaatimukset.

Siluettiammuntaa ja practical tulivat seuran lajivalikoimaan vuonna 1990, kun lajista kiinnostuneita nuorukaisia ilmestyi seuran vuosikokoukseen ja pyysivät päästä jäseniksi. Practical-ammunnasta kuultiin kokouksessa esitelmä. Käytännössä practicalista ei sen jälkeen ole kuultukaan mitään.

Siluettiampujia sen sijaan seurassa on kymmenkunta, mutta harjoituspaikan puutteesta johtuen kilpailuasteelle heistäkin on ehtinyt vain jokunen. Timo Laaksonen tosin parina vuonna jossa lajissa oli SM-kisoissa jopa mitalisijoilla. Kesäaikana on vuokrattu siluettiammuntaa varten yhtenä iltana viikossa TSE:n hirvirata ja talvikautena on sisäradalla ollut mahdollisuus ampua normaalia tarkkuusammuntaa.

Nuorten koulutuksesta

Jo seuran ensimmäisessä hallituksen kokouksessa päätettiin aloittaa Toijalan Pirtin alakerrassa sijaitsevalla ampumaradalla nuorten opetus aseen käsittelyyn ja kilpailuammuntaan liittyviin asioihin.

27.2.1966 keskusteltiin pienoiskivääriammunnan kouluttamisesta. Kopra ehdotti ikärajaksi 16 vuotta, mutta Palomäen mielestä ikäraja ei olisi tarpeen ja 10 panosta kerralla riittäisi henkilökohtaisessa koulutuksessa. Tiinus ehdotti ampumakirjan mukaista ohjelmaa. Mikä oli päätös, ei selviä pöytäkirjasta.

Vuodelta 1966 kouluttajina on mainittava ennen kaikkea Eero Palomäki (kuoli 1968) ja pojat Martti ja Seppo.

12.2.1967 kokouksessa päätettiin aloittaa ampumakoulu 9.3.1967 Pirtin sisäradalla pistooliampujille. Kouluttajaksi oli pyydetty Veikko Rouhiainen Valkeakoskelta.

1969 Valkeakoskella pidetylle ammunnan tuomarikurssille osallistui 9 seuran jäsentä.

Vuoden 1971 vuosikokouksessa oli keskusteltu nuorison koulutuksesta ihan omana pykälänään. Tehtävän suunnittelu oli päätetty antaa Martti Palomäen tehtäväksi. Olli Harala oli ehdottanut, että koulutuksessa käytettäisiin ilmakivääriä ja ilmapistoolia. Olli Harala otti tehtäväkseen koulutuksen. Seuralla oli yksi ilmakivääri, eikä sekään varsinaisesti tarkkuusammuntaan tarkoitettu. Ilmapistooleita ei ollut yhtään.

Toimintakertomuksessa ko. vuodelta ei toiminnasta ole kuitenkaan minkäänlaista mainintaa, joten ilmeisesti koulut jäi sikseen.

Aarre Pohjavirta koulutti poikia pienoiskivääriammuntaan. Vuoden 1973 toimintakertomuksesta on luettavissa, että hänellä oli alussa oppilaita toistakymmentä ja vielä kymmenkunta keväälläkin koulutuksen loppuessa.

28.4.1973 päivätyllä seuraavansisältöisellä kirjeellään Aarre Pohjavirta lähestyi silloista puheenjohtaja Olli Haralaa.

”Koskee nuorten ampumakoulusta. Ilmoitan, että olen puheenjohtaja Haralan pyynnöstä ohjannut ja luennoinut nuorille kivääriammunnasta tähän mennessä 4 kertaa (yht 9 tuntia). Olen selvittänyt fyysisen kunnon merkityksen, ampuma-asennot, tähtäyksen ja laukaisuun liittyvät oleellisimmat seikat. Kahdesti on suoritettu 5 laukauksen tähtäysharjoitus. Pojista on jo viisi aika hyvällä alulla. Nyt olisi siirryttävä noviisiajan ammuntaan. Sitä varten olisi seuran järjestettävä mahdollisuudet toimittamalla pienkivääripanoksia ja tauluja (50 m), järjestettävä poikain kuljetus ulkoampumaradalle, harkittava asekysymys (raskas ase ei sovi nuorimmille) sekä järjestettävä avustajia ko. noviisiajaksi. Ampumakirjat olisi myös jaettava osanottajille. Kun pojat selviävät koeajastaan, niin olisi myöhemmin kesällä järjestettävä heille kilpailut omissa sarjoissaan. Mainitsen vielä, että koulutukseen ilmoittautui kaikkiaan 17 poikaa. Vain 1 on osallistunut kaikkiin neljään koulutustilaisuuteen. Jään odottamaan johtokuntanne jatko-ohjeita ja toimenpiteitä koulutuksen jatkamiseksi ja merkitsen kunnioittaen Aarre Pohjavirta

J:k Poikia oli ensikerralla 8, toisella kerralla tuli uusia 7, paikalla oli 11, kolmannella kerralla uusia 2, paikalla 11 ja neljännellä kerralla paikalla oli 6 poikaa. Sama”
Ilmeisesti Pohjavirran esitys noteerattiin keväällä, koska syksyllä 16.10.1973 hallitus oli käsitellyt taas koulutusasiaa ja päättänyt, että Harala keskustelisi Pohjavirran kanssa, jos tämä vielä jatkaisi viime talvena aloittamaansa valmennusta. Samalla oli päätetty, että seura maksaa kilpailupatruunat, mutta pojilta peritään osanottomaksuna 1 mk/kilpailu.

Vuodelta 1974 toimintakertomuksessa taas mainitaan: ” Koulutus on jäänyt täysin hoitamatta. Seuralla ei ole tästä syystä jälkikasvua ollenkaan. Nuoret ammunnanharrastajat puuttuvat täysin. Ilmeisesti toiminnan vetäjäksi valitulle ei ole tullut hallituksen taholta riittävästi motivaatiota toimintaan vai ovatko sitten henkilökohtaiset esteet olleet syynä toimimattomuuteen?”

1975 nuorten ampumakoulutus saatiin jälleen käyntiin. Koulutukseen osallistui kaikkiaan 18 poikaa 14-16 vuotiaita. Pistooliammunta kiinnosti enemmän kuin pienoiskivääri, mutta aseitten puute laimensi innostusta ja harrastukseen voitiin olettaa jatkuvan vain puolella koulutukseen osallistuneista. Pistooliampujien koulutuksesta huolehti pääasiassa Arvi Tiinus ja pienoiskiväärikoulutuksesta Timo Kylmälahti. Aluevalmentaja kävi kerran luennoimassa ammunnan perusteista ja pohjakunnon luomisesta.

1976 alkoi jousiammuntakoulu Ritolan tehtaalla. Osallistujia oli 5-6 poikaa, joista neljä jäi toimintaan mukaan.

Pienoiskivääriampujia ohjasi Timo Kylmälahti, jonka ohjauksessa oli parhaana aikana peräti 14 poikaa, joista kymmenkunta kävi harjoituksissa säännöllisesti. Syyskaudella Kylmälahden USA:n matkan johdosta ohjaajiksi tulivat Matti Vikman ja Tauno Mäkinen. Harjoitustilaisuuksia oli vuoden mittaan noin 30, johon osallistui keskimäärin 5-6 ampujaa.

Nuorten ampumakoulutukseen edellisvuonna osallistuneista pojista enää kolmea jaksoi harrastus kiinnostaa. (Ei ollut omia aseita)

19.1.1976 hallitus oli päättänyt, että nuorten ampujain koulutuksessa käytettävät 1000 puolipitkää ja 1000 pitkää pienoiskiväärin panosta kustannetaan seuran varoista.

5.5.1976 oli päätetty, että jousiammuntataulujen ostoon annettiin 200 markan määräraha. Todettiin, että ampujat ovat tähän saakka kustantaneet sekä tauluntausta- että taulukulut, mutta koulutustoiminnan alkaessa ja näytöksissä käytettävien taulujen kustantamiseen ei pientä ampujajoukkoa voida velvoittaa.

3.8.1976 oli päätetty, että jousiammunnassa nuorten koulutus alkaisi välittömästi sisäkauden alettua ja valmentaja kutsutaan.

27.9.1976 asiaa oli tarkennettu niin, että jousiammuntakoulu alkoi 3.10.1976 klo 15 Pihlgren & Ritolan tehtaalla. Koulutuksesta huolehtivat seuran vanhemmat ampujat. Sihteeri piti teoriaosan ja käytännönharjoittelusta huolehdittiin yhteisesti. Jousiammunnan liittovalmentaja Haikonen pyydettiin mahdollisimman pian pitämään valmennustilaisuus Toijalassa. Haikonen oli 2.5.1977 Pihlgren & Ritolan tapettiesittelytiloissa ja läsnä oli lukuisa joukko jousiammunnan harrastajia.

1977 pienoiskivääriharjoituksissa kevätkaudella kävi vielä 5 poikaa, mutta syksyllä enää 2-3.

Pistooliammunnan ohjaus oli alamaissa.

Jousiammunnassa edellisvuoden koululaiset olivat jo ”mestareita”, mutta uusia ei tahdottu saada mukaan.

1978 järjestettiin jousiammunnan esittelytilaisuus Pilhgren & Ritolan piha-alueella peruskoulun kahden eri luokan oppilaille. Vain muutama rohkea uskalsi tarttua jouseen.

1980 järjestettyyn jousiammuntakouluun ilmoittautui alkuun toistakymmentä poikaa. Ohjaajina toimivat kokeneemmat ampujat.

1980 todetaan ”seuran toiminnan osoittaneen monessa suhteessa elpymisen merkkejä. Harrastustoiminta on kaikissa seuran harjoittamissa urheilumuodoissa kiitos ahkerien vetäjien vilkastunut. Ennen kaikkea uusien nuorten mukaan saaminen on ollut ilahduttavaa.

Jousiammunnan kohdalla kevätpuoli oli poismuutoista johtuen hieman lamakautta, mutta ilmeisesti hyvän olympiamenestyksen ansiosta laji sai uutta tuulta purjeisiin syksyllä ja aloitettu nuorten koulutustoiminta uskottavasti jo tulevana vuonna tuottaa hyvän sadon.”

Pienoiskivääriampujat olivat Pertti Piikamäen ohjauksessa ja nuoria oli mukana aluksi 4, sitten 6. Nuoret kävivät voitokkaasti kaksi seuraottelua LeA:a vastaan.

1981 oli 5 alle 16 vuotta nuorta aktiivia pienoiskivääriampujaa, joita ohjasi Pertti Piikamäki. Arvi Tiinus koulutti pistoolinuoria. Mukana oli aluksi 1 tyttö ja 5 poikaa. Tyttö jäi pian pois, mutta poikia tuli yksi lisää.

Jousiammunnassa koulutettavia oli alkuun noin 15, mutta loppuvuoteen jaksoivat vain lahjakkaimmat ja pitkäjänteisimmät pysyivät mukana.

2.12.1982 pienoiskivääriammunnan lajivetäjäksi päätettiin nimetä Ari Joensivu, koska Pertti Piikamäki ei muilta kiireiltään ole ehtinyt tehtävää säännöllisesti hoitamaan.

1985 alkoi nuorten koulutus ilma-aseilla. Sitä on jatkettu säännöllisesti viikoittain sisäratakausina ja useita kymmeniä nuoria on päässyt sitä kautta kosketuksiin ampumaurheilun kanssa. Osalle ampumakoulusta on jäänyt kipinä aktiiviselle harrastukselle, osalle vain hetkellinen mahdollisuus koettaa kykyjänsä vaativassa ampumasuorituksessa. Kuitenkin on selvää, että ne nuoret joiden vanhemmat ovat suhtautuneet myötämielisesti harrastukseen, ovat lajin parissa kauemmin viihtyneet ja jopa yltäneet erinomaisiin saavutuksiin. Edellytyksenä on tällöin ollut oman laadukkaan aseen hankinta varsin pian harrastuksen alettua ja isän tai äidin mukana olo seuran toiminnassa.

Vuonna 1992 järjestettiin lukion kahdelle luokalle ampumakoulu ilma-aseilla. Sen jälkeen vuosittain peruskoulun yläasteen ja lukion 1 luokan oppilaita on käynyt perehtymässä liikuntatuntiensa puitteissa ammuntaan. Esittelijöinä ovat olleet seuran hallituksen jäsenet ja aktiiviampujat.

Arvi Tiinuksen muistokilpailut

Seuran perustaja, pitkäaikainen puheenjohtaja ja kunniajäsen Arvi Tiinus kuoli yllättäen syksyllä 1991 77 vuoden ikäisenä. Seuran toimesta oltiin isolla joukolla auttamassa hänen leskeään Kyllikkiä asunnon muutossa. Tällöin hänen ja tyttärensä Tuulan sekä tämän Kari pojan puolesta tuotiin tällöin esille, että seura järjestäisi Arvi Tiinuksen nimeä kantavat kilpailut. Perikunta lupasi tällöin myös mahdollisuuksiensa mukaan antaa kilpailuihin palkintoja.

Koska paikalla oli likipitäen seuran hallitus, tehtiin epävirallinen päätös kilpailujen järjestämisestä. Kyllikki Tiinus esitteli H G Vähämäen veistämää isoa puista karhua ja tällöin heitettiin ajatuksena, että siinähän olisi hieno kiertopalkinto kilpailuun. Perikunta suostui mielihyvin karhun lahjoittamiseen ko. tarkoitukseen.

Niinpä seuran hallitus sittemmin virallisesti päätti järjestää Arvi Tiinuksen muistokilpailut ilma-aseilla vuosittain marraskuun puolivälissä 2 päiväsinä kansallisina kilpailuina. Kiertopalkinto päätettiin asettaa ilmapistoolikilpailun yleiseen sarjaan.

Kilpailut järjestettiin ensimmäisen kerran 15-16.11.1992 Lastumäen koululla. Osanottajia ilmakivääriammunnassa oli 40 ja ilmapistooliammunnassa noin 50. Kiertopalkinnon vei vuodeksi haltuunsa P-HA:n Lauri Lauste tuloksella 566.
Vuonna 1993 kilpailut pidettiin seuran omalla radalla Liikepirtin kellarissa. Osanottajia oli kummassakin lajissa 50. Kiertopalkinnon vei vuodeksi haltuunsa Jorma Kilpiäinen, Rassi tuloksella 557.

Vuonna 1994 kilpailut järjestettiin jälleen Lastumäen koululla ja osanottajamäärä oli ilmakivääriammunnassa kohonnut jo lähelle 70 ja ilmapistoolissa osanottajia oli hieman yli 40. Kiertopalkinto meni jälleen Lauri Lausteelle tuloksella 576.
Kiertopalkinto on ikuisesti kiertävä ja sääntöjen mukaan se on palautettava seuran haltuun, mikäli kilpailua ei enää jostakin syystä järjestetä.

Kilpailu on saavuttanut merkittävän aseman kansallisten ilma-asekilpailujen joukossa ja se sijoittuu sopivasti ajankohtaan, jolloin ei ole lähiseudulla jo vakiintuneita vastaavantasoisia kilpailuita. Kilpailun anominen ennätyskelpoiseksi parantaisi vielä edellytyksiä tulla yhä suositummaksi.

Ampumatoiminnan historiaa Toijalassa

Akaa-Toijalan Suojeluskunnan historiasta on luettavissa, että Toijalassa ampumatoiminnalla on pitkät perinteet. Vuosisadan vaihteessa oli toiminnassa ampumaseura Sporttiklubi.

Sporttiklubilla oli K. Köyvärin metsään raivattu 1 metrin levyinen ampumarata, jolla voi ampua jopa 300 metriin saakka. Rata valmistui vuonna 1907.

I maailmansodan aikana rataa käyttänyt venäläinen sotaväki oli leventänyt radan 6 metrin levyiseksi. Sporttiklubin ampujista olivat taitavimpia Juho Säteri, ratamestari Jäykkä, kauppias A. Liekoniemi, kuljettaja A. Vuorio ja junamies A. Latvaniemi. Naisampujista taitavin oli Hilma Sarvela.

Vuonna 1918 rata siirtyi suojeluskunnan harjoituspaikaksi. Rataa ei pidetty kovin käyttökelpoisena. Neljä näyttötaulua lepäsi kantojen ja kivien nojalla mäenlappeessa ja erään arvion mukaan ”näyttäjät juoksivat metsään kuulia pakoon kuin viitamaan jänikset”. Ampumatoimintaa heikensi radan heikko kunto eikä harrastajien määrä noussut suureksi. Monia yrityksiä tehtiin suojeluskunnan ampumatason nostamiseksi. Ensimmäinen tarpeellisen suojarakennuksen radalle lahjoitti vuonna 1923 tehtailija J. V Hellberg, joka myöhemminkin tuli tunnetuksi todellisena suojeluskunnan tukijana.

Ampumataso alkoi nousta nuorten lahjakkaiden ampujien mukana 1920-luvun puolivälissä. Akaa-Toijalan suojeluskunta liittyi Suomen Ampujainliittoon (SAL) keväällä 1926. Liittoon kuuluminen oli omiaan lisäämään lajin suosiota, koska se järjesti omia kilpailujaan sekä luokkakokeita. Keväällä 1926 alkaneisiin ampumaharjoituksiin saapui jo runsaammin miehiä. K. J Alhan tultua paikallispäälliköksi vuonna 1926 ampumaharrastus sai arvoisensa puolestapuhujan. Ennen 1920 luvun puoliväliä ampumakilpailujen ainoana kiertopalkintona oli Toijalan lottien lahjoittama ns. Lottapokaali, jonka voitti kahdesti peräkkäin 1925-26 koko 1920 luvun paras akaalainen ampuja Akseli Riihiniemi. Riihiniemi osallistui jopa vuonna 1932 olympiakarsintoihin, mutta karsiutui.

Maa-alue jossa ampumarata tähän asti oli ollut, ostettiin virallisesti suojeluskunnalle keväällä 1926. Maapohjan omistaja Köyvärin tilan isäntä Edvard Helin (myöh. Heimokallio) myi maan suojeluskunnalle nimelliseen kauppahintaan.
Koko kevään suojeluskuntalaiset kokoontuivat päivittäisiin työtalkoisiin, jotta rata saataisiin kilpailukuntoon mahdollisimman nopeasti. Rata levennettiin 20 metrin levyiseksi ja ampumapaikat kunnostettiin 100 metrin ja 150 metrin pituisiksi. Samalla radalle teetettiin asianmukaiset suojalaitteet ja näyttöhaudat. Uuden radan vihkiäiskilpailuja vietettiin elokuun puolivälissä 1926 kivääri- ja pienoiskivääri ampumakilpailujen muodossa.

Seuraavan tavoitteena oli sisäampumaradan saaminen, jotta ammuntaa voitaisiin harjoitella myös talvisin. Lottien puheenjohtaja Helena Lahdensuun omistuksessa olleen vanhan oluttehtaan olvikellari saatiin suojeluskunnan sisäampumaradan paikaksi vuonna 1927. Ampumamatka oli 46 metriä ja radalla voitiin ampua pienoiskiväärillä, jonka harrastus oli siihen asti ollut vähäistä.
Ampumarata oli saatu välttävään kuntoon ja osaston ampumataso alkoi nousta huimaa vauhtia yhdessä lajin suosion kanssa. Siksi pidettiin tarpeellisena saada ampumapaviljonki tai maja, jossa voisi lämmitellä kylmillä ilmoilla. Ampumaradan suojus oli lisäksi osoittautunut pieneksi. Rakennuskustannuksiin saatiin lahjoituksia Hannes Saariselta (Ahlajärvi) 10 000,00 mk ja lotilta 3 000,00 mk. Lisäksi hankkeeseen kanavoitiin osa tilanomistaja A. Valkaman testamenttilahjoituksesta.

Majan piirustukset laati ilman korvausta arkkitehti K. Routio, rakentamisesta vastasi rakennusmestari Emil Ahtola. Ovien vetimet, saranat ja salvat lahjoitti taitava pistooliampuja seppä Teodor Sädevirta. Ampumamajaan tuli keittiö ja kamari, jossa oli alkovi, eteinen ja vintti. Alkovi oli tarkoitettu palkintotuomareille ja keittiö mahdollisesti lottien tarjoamat antimet. Maja maalattiin punaiseksi ja ikkunanpuitteet valkoiseksi. Kalustus saatiin lahjoituksina August Kotikoskelta, August Pennolalta ja J.V Jokelalta. Uuden majan vihkiäiset pidettiin marraskuussa 1929. Vihkiäiskilpailussa kiväärikouluammunnan voitti Akseli Riihiniemi, pistooliammunnan K.J. Alha ja ilmapistooliammunnan T. Sädevirta.

Koko 1930 luku oli sitten vilkasta toimintaa suojeluskunnan ampumaradalla ja SAL:n ja suojeluskuntajärjestön yhteisiä luokkamerkkisuorituksia tehtiin tiiviisti. Toijalassa kehittyi useita hyviä ampujia jo mainittujen lisäksi.

Kehitys katkesi sitten vuosikymmenen lopussa alkaneeseen II maailmansotaan ja sittemmin suojeluskunnan lakkauttamiseen. Ampumaseuratoiminta oli myös lamassa, koska pelättiin niidenkin lakkauttamista suojeluskuntien lailla.

(Suomen Ampujainliiton 75-vuotis historiikista)
Puolustusvoimain, suojeluskuntajärjestön ja Suomen Ampujainliiton ampumatoiminnan yhdistävänä tekijänä oli yhteinen luokkasuoritusjärjestelmä ja siihen kuuluneet luokkamerkit, jota kannettiin niin sotilas-, suojeluskunta- kuin siviilipuvussakin. Suoritettujen luokkien perusteella ampujat voitiin luokitella taitojensa mukaisiin sarjoihin.

Koko maan kattaneet suojeluskuntajärjestön kilpailut levittivät harrastusta ja synnyttivät vaatimattomia ampumaratoja lähes joka kylään. Yleensä niille paikkakunnille, joilla näitä ammuntoja harrastettiin, syntyi myös varsinainen ampumaseura tai metsästys- ja ampumaseura.

Sotien päätyttyä ei ampumakilpailuita juuri uskallettu toimeenpanna, koska pelättiin ampumaseuroille samaa kohtaloa kuin suojeluskunnille. Vasta Pariisin rauhansopimuksen teon jälkeen 1947 ampumaseuratoiminta alkoi taas elpyä ja monilla paikkakunnalla alettiin puuhata ampumaseurojen perustamista edesmenneen suojeluskunnan tilalle.

Urheiluammunnan tehtävä ei kuitenkaan ollut lakkautetun suojeluskuntajärjestön sijasta antaa sotilaallista ampumakoulutusta, vaikka niin ovat ne, jotka eivät ampumaseuratoimintaa tunne, joskus luulleet.

Näin tapahtui myös Toijalassa.